1. Päivä. Aloilleen asettautuminen

Ilta on hämärtynyt Maltan ylle ja meikäläisen päivä alkaa olla pulkassa. 

Lento ei ihan mennyt kirjan mukaan, mutta ei se mitään. Helsingin päässä nääs tuumasi Saksalainen kapteenimme, että tämä siivekäs purkki ei liiku minnekkään ennen jäänesto käsittelyä ja kiitoradan nuolemista puhtaaksi jäästä ja lumesta. Herr sai tahtonsa läpi ja lent viivästyi tunnilla. Kun lähestyimme Munchenin lentokenttää alettiin jo kuulutella minne jatkolennoille menijät jatkaisivat koneen myöhästymisestä johtuen. En kuullut mitään Maltan lennosta joten laskeuduttuamme raivasin tieni lähes kyynerpäätaktiikalla eteenpäin, luullen että aikaa olisi vain tunti tällä suurella ja vieraalla kentällä.
Löytäessäni viimein valotaulun ja paniikista suuret silmäni siihen kohdistettuani pilkahti taulusta teksti, joka oli samalla lohduttava ja samalla taas ei. Jatko lento oli siirretty ja lähtisi 2 tunnin päästä. Vaelsin oikealle portille ja istuin odottamaan.

Lento Muchenista lähti ja Sisilian yllä alkoi lentokoneessa olemaan hieman tukalaa, kun pilvien yllä mollottava valopallo paistoi suoraan sisälle koneeseen. Valo ja lämpö pistivät pienen kaamos horroksessa olevan suomalaisen hieman sekaisin ja katumaan mustaa nahkatakkia. Katumus ei ainakaan vähentynyt korkeuden vähetessä ja koneen laskeuduttua. 

Opaastin itseni ja lähes laittoman painavan kapsäkkini ulos terminaalista ja loin tähyille Signal 8:n autoa. Sen kun sitten huomasi niin mielikuva on kyllä jäänyt verkkokalvoille, niin koomillinen pikku koppero se oli. Minulla on pieni auto ja myönnän sen, mutta tämä pieni nelipyörä on juuri ja juuri luettava autoksi eikä mopoautoksi. Täysin sähköllä toimiva automaatti Citroen. 

Pikku itikka citikkaa ajanut Alex nappasi minut kyytiin lentoasemalta ja aloimme hurrutella kohti uutta kotiani. Seuraavaksi tapasinkin jo hellyyttävän vuokraemännän joka Alexin kanssa neuvoi minulle bussin käytön. Rouva myös esitteli asuntoni ja käytti minua kaupassa. Mukavaa porukkaa tähän mennessä. 

Sain hetkisen rauhaa omien ajatusteli parissa ja se taas ei ollut yhtään hyvä juttu. Ehdin hieman panikoida että mitähän tästä tuleekun bussilinjatkin on yksi pirun labyrintti sanahirviö pysäkkeineen. Vedin syvään henkeä välimeren tuulista ilmaa ja rauhoituin. Otin puhelimeni kauniisen käteeni ja avasin vanhan kunnon google mapsin. Iskin kadut ja pysäkit sovellukseen, latasin offlne-kartan lähiseudusta ja tallensin työmatkan. Kaikki järjestyy, vakuutin itselleni. Laitoin hieman purtavaa, laitoin vaatteet kaappiin ja sitten suuntasin ulos.

 Kaupassa törmäsin siihen iän ikuiseen suomalaisten ongelmaan josta Niko Kiveläkin on puhunut. Kun kävelet hyväntuulisen läpi kaupan ja nakkaan sitä sun tätä sinne koriin ja sitten suuntaat kassalle. Maksat ostokset ja alat lapata ostoksia syliin. Kassa neiti kysyy että "Tarviitko kassia?" No mitä vastaa suomalainen, joka on ajettu siihen noloon tilnateeseen, että se ei selviä kassa jonossa ja kohtaa pian julkisen nöyryytyksen? "Kyl nää menee tässä" Ei suomalainen tietenkään myönnä tappiota. Mutta sitten sen kymmenennen jugurttipurkin kohalla tajuut, että ei nää helvetti kyllä mene tässä. Minulla vain kävi tämä kahdesti ja naurettavan pienen käsilaukun kanssa ja se kassatäti ei ikinä tarjonnut sitä prkln muovipussia.  Ja muovipusseista puheenollen, kävelin siihen kauppaan ostamaan roskapusseja, mutta ostin kaikkea muuta koska niitä ei ollut. Onneksi tätä kirjoittaessani upea vuokraemäntä toi roskapusseja. Närkästyneenä ja elämään vässähtäneenä luikin maitotölkki ja leipäpussi kourassa kotia kohti. 

Ja ei se reissu kauppaan ihan turha ollut. Kävelin rantaan ja sain upeita kuvia ja löysin kissaportin. Se on siin portti jonka toisella puolella on paljon kissoja. Ja tulipahan käveltyä vähän huudeilla.






Alussa tuntuu että kaikki on vähän päin sitä itseään ja takamus edellä palmuun menoa, mutta haluan uskoa että parin viikon päästä alkaa kaikki jo mennä luonnostaan. Ensimmäinen askel on kauppakassin mukaan ottaminen kauppaan.

Wish me luck and stay tuned.